Raskasta on olla loppusuoralla (laskettuun aikaan 2 kk), raskasta on lepäillä sohvalla päivät pitkät keskeneräisessä kämpässä (kun lupa ei ole tehdä mitään). Raskainta on kuitenkin kuunnella toisen ähinää, hikoilua ja epätoivoista vaikerointia kun ei itse voi auttaa.

Remontin kannalta takana siis epäonnistunut viikonloppu. Muutama ärräpää on työnjohdolta päässyt, kun homma ei suju toivotulla tavalla. Tunnelmat eivät ole olleet katossa. Mitäpä siihen sitten osaa lohdutukseksi sanoa kuin “voi voi, kyllä se siitä”…

Siinäpä se vaimon rooli tällä hetkellä. Ehkäpä nämä roolit sitten parin kuukauden päästä vaihtuvat, kun ollaan siinä toisessa h-hetkessä.