Punamulta

Meidän puucee saa pintaan punamultaa. Kyllä kelpaa puuceessä sitten naatiskella. Nättiä tulee – niin nättiä, että alkoi kiinnostaa tuo tallinkin pinnan uusiminen. Ai niin, meillä naapuri – iso kiitos sinne – keittää maalit ja emäntä maalaa. Itse vaan naatiskelen.

Mutta ei taida tuo suorittaminen olla ilmeisesti mukavinta maalaushommaa, maalarin sanoin:

Punamultamaali haisee kerrassaan ällöttävältä, mutta hienolta kuitenkin näyttää…

Punamulta on maaväripigmentti, jota käytetään yleisesti keittomaalin pigmenttinä. Punamulta on rautapitoista savimaata, hyvin hienojakoista hematiittia. Koostumus vaihtelee esiintymispaikan mukaan, parhaat punamullat sisältävät jopa 95 prosenttia rautaoksidia. Pigmentin sävyt vaihtelevat sen sisältämien sivuaineiden mukaisesti. Tyypillisesti punamulta sisältää noin prosentin lyijyä, 0,5 % kuparia ja 10 % luonnon kvartsia.[1] Sävy määrittyy myös polton mukaan: mitä kuumempi poltto sen tummempi sävy.

Pigmentin valmistuksessa maa lietetään, sekoitetaan ja poltetaan. Pigmentin sävy määräytyy polton lämpötilasta: mitä kovempi lämpö, sen tummempi pigmentti. Vanhojen punamultamaalien sävy oli varsin vaalea, koska lämpötilaa ei silloisilla uuneilla saatu kovin korkeaksi. Tällä vuosisadalla pigmenttien sävyjä on tasaisesti tummennettu, mutta myös vaaleampaa italianpunaista on saatavilla.

Punamultaa on käytetty jo esihistoriallisella ajalla, jolloin sillä on korostettu kalliomaalauksia, maalattu luolamaalauksia, värjätty haudattavia ja pieniä esimeitä. Punamullalla on maalattu muun muassa Etelä-Savon Astuvansalmen kalliomaalaukset. Suomessa kampakeraamisella kaudella (4 200-2 000 eaa.) valmistetut savihahmot värjättiin usein punamullalla.[3]

Ruotsissa punamullan valmistus alkoi keskiajalla, jolloin raaka-aineena käytettiin Falunin Kopparbergin kuparikaivosten jätekivestä valmistettua kaivoslesettä eli teknistä punamultaa.[4] Punamultaa käytettiin keittomaalin pigmenttinä.

lähde: wikipedia.

(tätä kirjoitusta luettu tänään ja eilen 8 krt)